Suomen ja ruotsin arkistojen kulttuuriperintö

Arkistoista löydämme aarteita, jotka muuten ehkä unohtuisivat. Alla voit lukea Kari Tarkiaisen kommentin arkistojen merkityksestä kulttuuriperinnöllemme. Sivun alaosassa on lisätietoa Suomen ja Ruotsin kansallisarkistoista.

Miksi tarvitsemme arkistoja?

Suomi ja Ruotsi ovat kaksi sisarusmaata, joissa valtiot ja yhteiskuntajärjestelmät ovat hyvinkin samankaltaisia. Se ei ole ihme – maiden historia on yhteinen aina 1800-luvun alkuun, ja senkin jälkeen niiden kehitys on kulkenut osin rinnakkaisia ratoja, joten samankaltaisuudet ovat voineet – jos nyt ei kasvaa niin ainakin jatkaa vahvaa yhteistä linjaa.

Erityisen selkeästi yhtenäisyys näkyy kummankin maan arkistolaitoksissa, joissa säilytetään entisajan kulttuurin ja historian tietoaarteiden jäänteitä. Erilaisten lähteiden säilytyspaikat ovat molemmissa maissa kehittyneet nykyaikaisiksi laitoksiksi, eräänlaisiksi ”muinaisajan suunnittelulaitoksiksi”, joissa virkamiehet pyrkivät säilyttämään mahdollisimman täysipainoisen kuvan nykyajasta ja lähimenneisyydestä. Paradoksaalista kyllä, se on suurelta osin tehtävä seulomalla, sulkemalla pois vähemmän tärkeitä tietomassoja, jotta tärkeät mahtuisivat mukaan. Puuttumatta siihen sen tarkemmin tässä kerrotaan, miten tähän on päästy. Miten arkistolaitoksemme ovat kehittyneet aikojen kuluessa?

Aivan aluksi on korostettava, ettei Suomen ja Ruotsin historiaa juurikaan tunneta kristinuskon saapumista edeltävältä ajalta. Pohjolassa, siis myös Ruotsissa, oli toki kirjoitettua kulttuuria, riimukirjoitusta eli kaiverrettuja merkkejä kivissä, joita pystytettiin merkittävien henkilöiden ja saavutusten muistoksi. Näiden kirjallisten muistomerkkien lisäksi ihmisillä oli hallussaan laaja suullinen perinne, tarinoita ja runolauluja mutta myös viisaita sanontoja ja maakuntalakeja, joka siirtyivät perimätietona sukupolvelta toiselle. Suomessa ei ollut riimukiviä, mutta kansanrunous oli sitäkin rikkaampaa, sillä Kalevalan monet runot ovat peräisin harmaalta muinaisajalta. Varsinaiset arkistot syntyivät kuitenkin vasta hiukan myöhemmin kristinuskon läpimurron ja sen tuoman uuden kansainvälisen kielen, latinan, käyttöönoton myötä tapahtuneessa ”eurooppalaistumisessa”.

Informaation säilyttämisen pitkä historia alkaa maissamme keskiajalta. Silloin voidaan vähitellen alkaa puhua kulttuuriaarteista: paavin bullista tuohikirjeisiin, ylhäisaateliston kirjeenvaihdosta kirkkojen ja luostareiden liturgiseen kirjallisuuteen. Suomessa ja Ruotsissa keskiajalta säilynyt kirjallinen materiaali ei ole suuri eteläisempiin maihin verrattuna: kummassakaan maassa ei ole säilynyt enempää kuin mitä vähänkään paremmat paikallisarkistot pystyvät esittämään Manner-Euroopassa tai Englannissa. Tietyistä elämänpiirteistä tiedetään hyvin vähän, mutta se ei niinkään johdu säilyneiden asiakirjojen harvalukuisuudesta, vaan siitä, ettei monia olosuhteita ja ilmiöitä ylipäätään kirjattu muistiin. Monimuotoisen keskiaikaisen materiaalin hallitsi Kustaa Vaasan ja hänen poikiensa kuninkaallisessa kansliassa parhaiten sihteeri Rasmus Ludvigsson (k. 1594). Hän keräsi asiakirjakokoelmia kronikkoja varten Ruotsissa Kalmarin unionista vapautumisen jälkeen vallinneessa hengessä.

Näin ollen Ruotsin Valtionarkiston itu oli olemassa jo 1500-luvulla. Uutta keskiaikaista materiaalia virtasi sen holviin kirkkojen ja luostareiden aarteiden takavarikoinneissa. Keskiaikaisten käsikirjoitusten kestäviä pergamenttilehtiä käytettiin voutien ja kamarien tilikirjojen päällysteenä. Ruotsin Kamariarkistossa on edelleen vähintään 17 000 tällaista päällystettä, jotka ovat peräisin noin 5 000 kirjasta, ja Helsingin yliopistokirjastossa on niitä lisää. On sanottu, että Suomi ja Ruotsi omistavat näissä ”munkkikansioissa” Pohjois-Euroopan suurimman keskiaikaisen kirjaston. Kansiot sisältävät tuhansia sivuja maallisia ns. voudintilejä 1500-luvulta ja 1600-luvun alkupuolelta. Tämä tiliperintö on myös tärkeä, ja muilta mailta kuin Suomelta ja Ruotsilta sellainen puuttuu. Voudintilit tarjoavat nimittäin erinomaisen kurkistusaukon arkisen elämän moniin piirteisiin, ja tilien olemassaolosta saa kiittää Kustaa Vaasan luomaa vahvaa valtiota. Muualla Euroopassa, jossa kukoisti feodaalilaitos ja aateliston valta, tällaisia valtion veroluetteloja ei syntynyt.

Kustaa Vaasa vakiinnutti Tukholmaan vahvan keskusvallan, jossa kanslia ja kamari – molemmat Tre Kronor -linnassa – alkoivat rakentaa asiakirjasarjojaan. Tärkeimmät sarjat olivat Riksregistraturet, joka sisältää kuninkaan kirjeiden jäljennökset, ja Räntekammarböckerna, eräänlainen tiliselvitys siitä, paljonko Kruunun käteiskassassa oli varoja. Valtakunnankansleri Axel Oxenstiernalle v. 1612 antamassaan valtakirjassa nuori Kustaa II Adolf määräsi valtakunnan arkiston hoidon tälle. Valtakunnankanslerin ylin vastuu arkistoasioista näkyy myös vuoden 1618 kansliajärjestyksessä, joka sisältää Ruotsin Valtionarkiston ensimmäisen johtosäännön. Se on muuten ensimmäinen tunnettu valtionarkistoa koskeva valtakirja Euroopassa ja koski myös Suomea, joka tuolloin oli yhtenäinen osa valtakuntaa.

Ruotsin suurvalta-aika kesti vuodet 1561–1721. Jotkut ruotsalaiset historioitsijat kutsuvat kautta ”pitkäksi 1600-luvuksemme”. Valtio joutui tällä kaudella ponnistamaan voimansa äärimmilleen kestääkseen laajentumispolitiikkaan kuuluvien keskeytymättömien sotien kustannukset. Sen vuoksi perusverojen lisäksi kerättiin henkilökohtaisia veroja ja tehtiin sotaväenottoja, minkä vuoksi suuri osa väestöstä rekisteröitiin. Henki- ja manttaalikirjat tunnetaan tässä yhteydessä syntyneistä asiakirjoista parhaiten. Mutta nyt alkoi syntyä myös sotaväen rullia, jotka sisälsivät eri rykmenttien miehistön, niin sotilaat kuin pursimiehet, ja vuoden 1686 kirkkolain jälkeen myös väestökirjanpidon asiakirjoja (kastetut, vihityt ja haudatut), joilla haluttiin kattaa koko Ruotsin ja Suomen väestö. Tällaisen varhaisen henkilöön liitettävän materiaalin olemassaolo on nimenomaan Ruotsin ja Suomen arkistolaitosten erityispiirre. Se kertoo Ruotsin suurvallan tiukasta otteesta väestöönsä, jota valvottiin kehdosta hautaan niin uskon kuin tulojenkin osalta.

Valtionarkiston historiaa leimaa suurvalta-ajalla rauha ja kasvu. Virasto sai 1640-luvulla tilat Tukholman linnan lisärakennuksesta: asiakirjat pystyttiin siellä nyt ensimmäistä kertaa sijoittamaan hyllyille kahteen suureen holviin, ylempään ja alempaan, sekä järjestämään ja merkitsemään ajan arvoja vastaavan luokituksen mukaan. Tämä hyvin järjestetty olotila päättyi katastrofiin, joka omalla tavallaan ennusti vanhan suurvallan kaatumista. Tukholman linnassa syttyi raju tulipalo vuonna 1697, ja se levisi ullakkokerroksesta alaspäin arkistokerroksiin. Ylempi holvi sisälsi arkistomateriaalia aina vuoteen 1654, ja liekit saapuivat ensin sinne. Sieltä ehdittiin pelastaa vain osa asiakirjoista. Yhden iltapäivän aikana tuhoutui kolmasosa valtakunnan asiakirjoista. Mutta se oli vain mitalin yksi puoli – toisella puolella oli, että myös loput arkistomateriaalit olivat evakuoinnissa menneet toivottomaan, vaikeasti hallittavaan sekasotkuun.

Suurvaltamahdin romahdus näkyi useilla eri tavoilla ja tasoilla. Ruotsi menetti Itämeren monopolinsa, imperiumin maantieteellinen alue kutistui ja alueet, joista oli sodittu 150 vuotta, päätyivät toisiin käsiin. Valtion tiukka ote ihmisistä hellitti, ja sen valvova silmä menetti terävyyttään. Uusi aika ja uusi henki alkoivat leimata yhteiskuntaelämää. Paisuvat pöytäkirjasarjat olivat päivän sana. Kokousmylly käynnistyi! Kaikkialla pidettiin kokouksia, pienistä maaseudun pitäjänkokouksista Tukholman Ritarihuoneen tapaamisiin, ja keskustelut merkittiin muistiin pöytäkirjoihin. Vapauden aika, 1721–1772, oli nopeasti lisääntyvän arkistomäärän aikaa.

Tähän yhteyteen liittyy myös vuoden 1766 kuuluisa painovapausasetus, ainutlaatuinen lajissaan maailmassa. Asetus sisälsi ajatuksen, että jokaisella kansalaisella on oikeus saada tietää yleisten asiakirjojen sisältö, jotta hän voisi valvoa ja tarkkailla viranomaisten työtä. Julkisuusperiaate oli syntynyt, ja kaikki myöhemmät puheet ”läpinäkyvästä hallinnosta” perustuvat siihen. Myös vanhaa, historiallista arkistomateriaalia alettiin saattaa ihmisten ulottuville 1800-luvulla, ja sitä kautta arkistotutkimus oman aikamme tarkoittamassa merkityksessä nousi varteenotettavaksi todellisuudeksi.

Sitä ennen yhteistä valtakuntaa oli kuitenkin kohdannut uusi katastrofi. Suomi irrotettiin vuonna 1809 Haminan rauhassa Ruotsista Venäjän alaiseksi suuriruhtinaskunnaksi, ja se alkoi viettää omaa valtiollista elämäänsä. Valtakunnan hajoamisessa Ruotsi menetti kolmasosan pinta-alastaan ja neljäsosan väestöstään. Suomi ja Ruotsi olivat nyt kaksi rinnakkaista, toisiaan suuresti muistuttavia valtiota. Tapahtumaa ei ole syyttä kutsuttu Ruotsin ”kahdennukseksi”. Mutta myös Ruotsin arkistot kokivat merkittäviä menetyksiä. Haminan rauhansopimuksen nojalla v. 1810 laivattiin 83 laatikollista arkistoasiakirjoja Tukholmasta Turkuun, josta aineisto vähän myöhemmin jatkoi matkaansa Helsinkiin. Ne muodostivat uuden, itsenäisen suomalaisen arkistolaitoksen siemenen.

Näin ”Finlands Allmänna Arkiv”, Suomen yleinen arkisto, kuten sitä aluksi kutsuttiin, oli saanut ensimmäiset asiakirjansa. Myöhemmin siitä käytettiin nimeä ”Kejserliga senatens för Finland arkiv”, Senaatin arkisto, ja kun sarjat kasvoivat kasvamistaan, vuonna 1869 otettiin käyttöön nimi ”Statsarkiv”, Valtionarkisto. Se vastasi joka suhteessa Ruotsin Valtionarkistoa, josta osa sen aineistosta oli saatu. Kun lukee rinnakkain kahta saatavilla olevaa kuvausta näistä arkistolaitoksista, Severin Berghin ”Svenska Riksarkivet” ja Martti Kerkkosen ”Suomen arkistolaitos Haminan rauhasta itsenäisyyteen”, hämmästyy laitosten kehityksen samankaltaisuudesta 1800-luvun kuluessa. Vieläpä arkistorakennuksetkin rakennettiin samanaikaisesti, Helsinkiin arkkitehti Karl Gustaf Nyströmin suunnittelema rakennus v. 1890 ja Tukholman Riddarholmeniin arkkitehti Axel Fredrik Nyströmin suunnittelema rakennus v. 1891. Vuosiluvut ovat lähes samat ja arkkitehtien sukunimikin on sama, mutta kumpikin on sattumaa, joka toki herättää huomiota. Vai pitäisikö ehkä kirjoittaa, että Suomen ja Ruotsin arkistot ovat kuin kaksi marjaa?

Aivan totta se ei ehkä ole. Eroja on, vaikka paljolti on kyse silti vivahteista. Ruotsi on yleensä toiminut esikuvana Suomen arkistojärjestelmää kehitettäessä. Sieltä ovat peräisin Suomen arkistojen luokituskaava, arkistolaki ja viranomaispalvelu puhumattakaan seulonnan ja tutkijapalvelun periaatteista. Erot ovat pitkälti johtuneet siitä, että kummankin maan historia on myöhemmin ollut erilainen. Ruotsissa tutkimus on keskittynyt oman maan historiaan, kansanliikkeisiin ja muuhun, Suomessa taas sisällissodan, talvisodan ja jatkosodan tapahtumiin, joiden dramatiikka on luonnollisesti houkuttanut historioitsijoita kirjoittamaan niistä. Nämä tutkijoiden erilaiset kiinnostuksen kohteet näkyvät arkistoissa. Kummassakin kuitenkin informatiikan kansainvälinen kehitys – lue: kopio- ja tietokoneiden esiinmarssi hallinnossa ja byrokratiassa – on aiheuttanut suuria ongelmia, joita on yritetty ratkaista aika samankaltaisin suuntaviivoin.

Pari eroavaisuutta on kuitenkin nostettava esiin havainnollistamaan, että kyse on kuitenkin kahdesta eri maasta ja yhteiskunnasta. Ruotsissa on nykyään yhdeksän miljoonaa asukasta ja Suomessa viisi. Voisi kuvitella, että arkistovolyymi olisi Ruotsissa suunnilleen kaksinkertainen Suomeen verrattuna. Mutta tosiasiassa Ruotsissa on arkistoissa neljä kertaa se paperimäärä kuin Suomessa! Asiakirjamassojen määrä ei nimittäin riipu väestömäärästä vaan paperia suoltavien ja kirjoittamista rakastavien byrokraattien määrästä. Ja tässä kohtaa suhde on todellakin tämä; Suomi selviää ja on aina selvinnyt murto-osalla Ruotsin, monenlaisten selvitysten ja syväluotaavien päätösten mallimaan, tarvitsemaa hallintoa.

Toinen ero on, että sosiaalipolitiikka on ollut suureksi avuksi ruotsalaisten arkistojen – Valtionarkiston ja Maakunta-arkistojen – alkaessa paisua 1900-luvun lopulla. Toisin kuin Suomessa Ruotsin maaseudulle on työttömyyden vastalääkkeeksi noussut arkistokeskuksia, esim. SVAR (Svensk Arkivinformation) Ramseleen. Niillä on ollut tärkeä tehtävä täytettävänään levittäessään arkistotietoa Matti Meikäläisille. Näissä Suomesta täysin puuttuvissa laitoksissa on voitu mikrofilmata ja digitalisoida laajoja ja suosittuja arkistosarjoja, esim. kirkonkirjoja, karttoja ja kameraalisia asiakirjoja. Paperiarkistojen siirto digitaaliseen muotoon on sen vuoksi onnistunut Ruotsissa huomattavasti paremmin kuin Suomessa, joka kuvaannollisesti puhuen astelee tässä suhteessa vielä lapsenkengissä.

Mutta minkä vuoksi arkistoja, vanhoja ja uudempia papereita, filmejä ja digitaalista tietoa ylipäätään pitäisi tallentaa? Arkistodokumentti eroaa parissa suhteessa muista kulttuurimuistoista. Sitä säilytetään silmiltä piilossa arkistojen varastotiloissa, ja se edellyttää avautuakseen historian tuntemusta, kielitaitoa ja joskus paleografista osaamista. Se kertoo menneisyydestä eri tavalla kuin visuaalisesti heti näkyvä taideteos, esine tai rakennus. Mutta sille, joka hallitsee arkistotutkimuksen työkalut, tämä runsas tietoaarre tarjoaa valtavasti löytämisen iloa. Sitä ei tarvitse salailla, ettei nykyinen tai varhempikaan tutkimus ole pystynyt käsittelemään jokaista arkistosta löytyvää asiakirjaa. Arkistojen ovet ovat edelleen avoinna niille, jotka haluavat tehdä löytöjä!

Suuri ruotsalainen historioitsija Erik Gustaf Geijer kirjoitti kerran, että kirjastot ovat kuin ruokasaleja, joihin kutsutaan vieraita, mutta arkistot kuin keittiö, jossa ihanat ruokalajit valmistetaan piilossa uteliailta katseilta. Hänen vertauksensa valmiista tuotteista ja raaka-aineista kuvaa aivan oikein kirjaston ja arkiston eroa. Arkistoasiakirjat ovat kertakaikkiaan Historian sirpaleita, ne eivät houkuta vaan sellaisenaan, vaan myös palapelin osasina, jotka pitää saada oikeaan paikkaansa!

Kari Tarkiainen 
Professori, Suomen kansallisarkiston ent. valtionarkistonhoitaja

Kuvia suomen kansallisarkistosta

Suomen paviljonki Pariisin vuoden 1900 maailmannäyttelyssä. Kuva on osa Pro Finlandia -näyttelyä.
Kuva on osa Pro Finlandia -näyttelyä.
Venäjän toimille ivaileva pilakuva ranskalaisessa Le Grelot -lehdessä. Kuva on osa Pro Finlandia -näyttelyä.

Ruotsin kansallisarkistossa on:

  • 717 452 hyllymetriä arkistomateriaalia paperilla
  • 3 163 hyllymetriä sotilaallista materiaalia (Sota-arkistossa)
  • 3 266 532 karttaa ja piirrustusta 
  • 86 194 rullaa mikrofilmiä

ruotsin kansallisarkisto

Kansallisarkiston juuret juontavat keskiajalle, ja se on yksi Ruotsin vanhimmista virastoista. Maakunta-arkistot ja Kansallisarkisto ovat tehneet monenlaista yhteistyötä läpi historian, ja 1.1.2010 ne yhdistyivät Kansallisarkistoksi.

Kansallisarkisto laatii yleisiä, arkiston käyttöön liittyviä neuvoja ja ohjeita. Valvonta kohdistuu niin keskus- kuin aluevirastoihinkin. Kansallisarkisto toimii myös kuntien ja maakäräjien neuvonantajana. Tukholman Kansallisarkistoon toimitetaan asiakirjoja hallituksen kansliasta, sekä monista keskusvirastoista, kuten myös mm. erillisistä organisaatioiden, yhdistysten ja yksityisten henkilöiden arkistoista. Kansallisarkiston aluekohtaiset osastot eli maakunta-arkistot ottavat huomaansa asiakirjoja paikallisilta virastoilta, sekä kyseisen piirin yksittäisiltä arkistoilta. Kirkkoarkistojen sukututkimuksen kannalta tärkeää aineistoa (muun muassa syntymä-, vihkiäis-, kuolinkirjat, sekä muutto- ja kinkeriluettelot) säilytetään myös maakunta-arkistoissa.

Arkistojen säilyttämisen ja huoltamisen lisäksi Kansallisarkiston tulee huolehtia siitä, että ne ovat helposti käytettävissä – esimerkiksi digitalisoimalla aineisto Internetiin, josta vastaa pääosin Kansallisarkisto SVAR (Svensk arkivinformation). Kansallisarkisto MKC (Mediekonverteringscentrum) skannaa Kansallisarkiston materiaalin ja välittää ulkopuolisille tilaajille.

Kansallisarkisto vastaa myös siitä, että heraldiset vaakunat ja symbolit merkitään yleisten heraldisten normien ja niiden käyttöä määräävän lain mukaisesti.

Kansallisarkiston arkistonhoitajilla on usein historia- ja arkistotieteellinen, tai arkistotieteellinen ja tiedotusopillinen opiskelutausta.

Suomen Arkistolaitos

Arkistolaitos koostuu Kansallisarkistosta ja seitsemästä sen alaisuuteen kuuluvasta maakunta-arkistosta. Kansallisarkisto on kehittynyt vuonna 1816 perustetusta Senaatin arkistosta. Ensimmäiset maakunta-arkistot perustettiin 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä.

Ruotsin vallan aikana Suomea hallittiin Tukholmasta käsin. Kun Suomi 1809 liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjään, se sai oman keskushallinnon. Suomea koskevat asiakirjat ja vähitellen myös muiden virastojen aineistoja toimitettiin Ruotsista Senaatin arkistoon. Vuonna 1869 nimi muutettiin Valtionarkistoksi ja 1994 Kansallisarkistoksi.

Ensimmäinen maakunta-arkisto perustettiin Hämeenlinnaan vuonna 1927. Sitä seurasivat Oulu ja Turku 1932, Mikkeli (Viipuri) 1934 ja Vaasa 1936. Jyväskylä sai oman maakunta-arkistonsa vuonna 1967, Joensuu puolestaan 1974.

Arkistolaitos ottaa vastaan viranomaisten asiakirjoja sekä hankkii ja säilyttää arkistoaineistoja, joilla on merkitystä yhteiskunnalle ja tutkimustyölle. Lisäksi arkistolaitoksella on useita mikrofilmikopioita muiden arkistojen aineistoista. Suuri osa eniten hyödynnetystä arkistoaineistosta sekä mikrofilmeistä on digitalisoitu, ja ne löytyvät arkistolaitoksen Digitaaliarkistosta.

Valtion viranomaiset luovuttavat pysyvästi arkistolaitokselle yli 40 vuotta vanhat aineistot. Lakkautettujen virastojen aineisto voidaan kuitenkin siirtää jo aiemmin arkistolaitokseen. Valtion keskushallinnon, ministeriöiden, keskusvirastojen ja korkeampien tuomioistuinten asiakirjat siirretään Kansallisarkistoon, kun taas valtion piiri- sekä paikallishallinto tallentavat aineistonsa maakunta-arkistoihin alueen mukaan.

Kunnat, kaupungit ja kuntayhtymät säilyttävät asiakirjojaan tavallisesti omissa keskusarkistoissaan. Arkistolaitoksessa säilytettävät kuntien arkistot ovat useimmiten sotien seurauksena rajan taakse jääneiden kuntien arkistoja.

Luterilaiset seurakunnat tallettavat omat arkistonsa arkistolaitokseen. Seurakunnan aineistosta hyödynnetään eniten kirkonkirjoja, jotka on taltioitu mikrofilmeille sekä digitaalisiksi tiedostoiksi. Yli 125 vuotta vanhat kirkonkirjat ovat käytettävissä itsepalveluna Digitaaliarkistossa. Ortodoksisten seurakuntien arkistoja on enimmäkseen Mikkelin maakunta-arkistossa.

Arkistolaitos säilyttää myös ihmisten henkilökohtaisia arkistoja, sukuarkistoja, organisaatioiden ja yhdistysten, sekä yritysten arkistoja. Arkisto sijoitetaan luovuttajan määräämään paikkaan, mutta yleensä aineisto siirretään siihen yksikköön, jonka arkistopiirissä yhdistys tai yritys on toiminut, tai henkilö tai suku on elänyt. Valtakunnallisten keskusorganisaatioiden arkistoja säilytetään Kansallisarkistossa.

Arkistolaitoksen koulutus on suunnattu lähinnä henkilöille, jotka vastaavat asiakirjahallinnosta ja arkistotoimesta, sekä kuntien ja valtion laitosten tallentamisesta. Arkistolaitos järjestääkin joka vuosi asiakirjahallinnon ja arkistotoimen peruskursseja. Peruskurssin suorittanet saavat suoritusoikeuden asiakirjahallinnon ja arkistotoimen tutkintoon. Peruskurssien lisäksi Kansallisarkisto ja maakunta-arkistot järjestävät myös asiakirjahallintoon ja arkistotoimeen liittyviä muita kursseja sekä teemapäiviä. Tavallisesti kurssit ovat maksullisia.

Kansallisarkiston vahvistamaan arkistoalan koulutusohjelmaan kuuluu kaksi eri tutkintoa: asiakirjahallinnon ja arkistotoimen perustutkinto, sekä ylempi arkistotutkinto. Molemmat tutkinnot suoritetaan työn ohessa, joka kestää normaalisti yhdestä kahteen vuotta. Tutkintojen kirjalliset kuulustelut suoritetaan Kansallisarkistoissa ja maakunta-arkistoissa kerran kuussa kevät- ja syyslukukausina. Tenttikirjallisuuden voi tarvittaessa lainata Kansallisarkistosta ja maakunta-arkistoista. Useat yliopistot tarjoavat myös arkisto- ja tiedotusoppiin keskittyneitä ohjelmia, joista mainittakoon esimerkiksi Tampereen yliopiston maisteriohjelma (120op), sekä Joensuun ja Turun yliopistoissa järjestettävät erilliset oppikurssit.