Vieraskynä: Suomi ja Ruotsi – yhä kauempana toisistaan?

Tulevana vuonna Suomi täyttää 100 vuotta. Naapurimaa Norja harkitsee 1324 metriä korkean tunturihuipun lahjoittamista Suomelle rajaa hienoisesti siirtämällä, kunhan hallitus ja Norjan suurkäräjät suostuvat ehdotukseen, ja perustuslakia muutetaan.

Bengt Lindroth. Bengt Lindroth.

Ruotsilla on Norjaa suurempi syy miettiä, miten suomalaista itsenäisyyttä voitaisiin kunnioittaa ja huomioida. Toistaiseksi suunnitelmat muistuttavat merkkivuoden 2009 kaavaa. Silloin oli kyse valtakunnan puolikkaiden eron 200-vuotismuistojuhlasta. Aluksi kiinnostus vaikutti laimeahkolta – varsinkin Ruotsin tiedotusvälineissä – mutta vuoden aikana merkkivuosi sai huomiota sekä virallisilta tahoilta että medialta.

Toistuuko tämä vuonna 2017, niin että tasavallan satavuotisjuhla loppujen lopuksi on eräänlainen manifestaatio tiivistyvästä yhteenkuuluvuudesta nyt, kun EU ja Eurooppa painivat monien ongelmien kanssa? En ole lainkaan varma asiasta.

Päinvastoin: olen kuullut monen aktiivisesti kummankin maan asioita seuraavan sanovan, että merkkivuodesta kuluneiden kahdeksan vuoden aikana Suomi ja Ruotsi vaikuttavat erkaantuneen toisistaan. Jaan itse tämän huolen – monesta syystä.

Vähemmän uutisia naapurimaasta

Uutiset naapurimaasta ovat vähentyneet. Varsinkin Suomen suunnalta Ruotsiin, vaikka eräät toimittajat ovatkin tehneet huipputyötä. Mutta säännöllinen uutisvirta uupuu. Turvapaikanhakijoihin ja pakolaisiin liittyvä uutisointi oli viime syksynä suurta kummassakin maassa. Silloin oli selkeää, että olimme osa suurempaa eurooppalaista tapahtumaa. Mutta heti kun kansanvaellus Ruotsista Suomeen heikkeni, loppui myös ruotsalaisen median kiinnostus.

Soldiers of Odinin katupartiot saivat liekin taas leimahtamaan. Suomen poliittiset vaikeudet keväällä ja kesällä – useat puoluejohtajavaihdokset sekä Sipilän hallituksen yritykset saada aikaan yhteiskuntasopimus – jäivät kuitenkin lähes huomiotta ruotsalaisessa mediassa. Poikkeuksena muutamat taloustoimitukset, muun muassa Svenska Dagbladetin, jotka paneutuivat tasavallan talouden rakenteellisiin ongelmiin.

Näin on ollut jo pitkään – uutisointi Suomesta ruotsalaisessa mediassa on toisin sanoen vähäistä, muutamia jääkiekkoturnauksia ja elinkeinoelämäjournalismia lukuun ottamatta. Nokian vaikeuksien myötä jälkimmäinenkin menetti osan aikaisempaa loistoaan. Vaikka suomalaiset toimitukset seuraavat ruotsalaisen yhteiskunnan ja politiikan kehitystä, se ei mitenkään muuta vallitsevaa tilannetta. Mediaepätasapaino on lisääntynyt.

Me, varsinkin Ruotsissa asuvat, tiedämme tai välitämme nyt vähemmän siitä, mitä Pohjanlahden toisella puolella tapahtuu, kuin vuonna 2009.

Brexit

Molempien maiden brexit-keskustelut käydään suljetuissa huoneissa, sen sijaan että käytäisiin yhteistä, julkista keskustelua. Kesän aikana Britannian EU-eron seurauksista on keskusteltu erittäin satunnaisesti loma-Ruotsissa. Euromaa Suomessa poliittisesti vahvin EU-vastustaja, Perussuomalaiset, istuu hallituksessa. Puolueen puheenjohtaja ja Suomen ulkoministeri Timo Soini on jopa puhunut kansanäänestyksestä, tosin vasta seuraavien vaalien jälkeen.

Brexit on siis kysymys – juuri nyt Euroopan suurin kysymys – johon suuntautuva huomio on täysin eri maata niin eduskuntatasolla kuin Helsingin ja Tukholman hallitus- ja puoluekanslioissa. Tämä on ikävää, koska brexitiin liittyvät epäselvyydet ovat mielipidemittausten mukaan kummassakin maassa johtaneet kansalaisten myönteisempään EU-kuvaan. Tässä avautuisi siis mahdollisuus yhdessä ja rakentavasti tehdä työtä uuden suomalaisen, ruotsalaisen, skandinaavisen ja itämerellisen tietoisuuden eteen, osana yhä huojuvampaa Euroopan rakennusta.

Nyt riskinä on menettää tämä mahdollisuus.

Nato?

Seuraava esimerkki ”lisääntyneistä väärinkäsityksistä” on puolustus- ja turvallisuuspolitiikka sekä mahdollinen Nato-jäsenyys. Välillä kuulee sanottavan, että liittoutumattomat valtiot Suomi ja Ruotsi ovat lähentyneet toisiaan sotilaallisesti. Puolustusministerit Jussi Niinistö ja Peter Hultqvist ovat yhdessä allekirjoittaneet lehtiartikkeleita, joissa he kertovat asian olevan näin. Tämä saattaa pitää paikkansa teknisellä tasolla, mitä tulee vaikkapa hankintoihin, tiedonvaihtoon ja yhteisiin harjoituksiin, mutta tuskin mitä tulee tulkintaan maailmasta ja Euroopasta.

Selkeimmin tämä ilmeni presidentti Sauli Niinistön Kultarannan seminaarissa, jossa ruotsalaisen porvariston kaksi johtavaa turvallisuuspoliitikkoa, Karin Enström ja Allan Widman, kyseenalaistivat Niinistön esittämän kutsun Venäjän presidenttikollegalle Vladimir Putinille, koska ”Ruotsissa kutsu Putinille nähdään tällä hetkellä lähes käsittämättömänä” (Enström). Niinistö näpäytti takaisin: ”Te ruotsalaiset ette ole ajan hermolla”, eikä tarve aktiiviseen dialogiin Venäjän kanssa ole mitenkään vähentynyt.

Vastakkainasettelu on tuttua kylmän sodan ja Neuvostoliiton viimeisten vuosikymmenten ajalta: klassinen suomalainen pragmaattisuus kohtaa ruotsalaisen moralisoinnin.

Mahdollisesta Nato-jäsenyydestä keskustellaan myös eri tavoin. Suomessa ajatellaan, että radikaali muutos geopoliittisessa tilanteessa saattaisi johtaa Suomen Nato-jäsenyyteen, mieluiten yhdessä Ruotsin kanssa. Ruotsissa tilanne on sekava. Hallitus sanoo vastustavansa edes asian selvittämistä – Suomessa selvitystyötä on jo tehty – kun taas porvarillinen oppositio periaatteessa kannattaa jäsenyyttä. Liberaalit jopa niin poleemisen innokkaasti, että he olisivat valmiita jättämään jäsenhakemuksen heti huomenna. Puolustusministeri Peter Hultqvist puhuu paljon pohjoismaisesta puolustusyhteistyöstä, mutta monet hänen omassa sosiaalidemokraattisessa puolueessaan väittävät hallituksen toimien olevan peiteltyä lähestymistä Natoa kohti – Natoa, josta tulee yhä Venäjä-vastaisempi.

Venäjää koskevat näkemyserot ovat tänään selkeämpiä kuin merkkivuonna 2009. Jälkensä ovat jättäneet Ukrainan kriisi ja Venäjän väitetyt propaganda- ja disinformaatiokampanjat lännessä, kuten myös mahdollisuus, että jos Donald Trumpista tulee Yhdysvaltain presidentti, hän saattaa määritellä uudelleen Naton velvollisuudet eurooppalaisia jäseniään kohtaan esimerkiksi Baltiassa – ja kaiken muun keskellä EU:n kompassinuoli pyörii yhä lujempaa.

Joten, toden totta, merkkivuodesta 2017 tulee todellinen koetinkivi Suomen ja Ruotsin kyvylle käydä vuoropuhelua ja tehdä yhteistyötä.

Bengt Lindroth

Syntynyt 1942, on aikaisemmin työskennellyt muun muassa Ruotsin yleisradioyhtiön Sveriges Radion kirjeenvaihtajana Pohjoismaissa ja Baltiassa. Expressenin poliittinen toimittaja 1985–1994. Nykyään free-toimittaja ja kirjailija.
 

Arkisto

Uusimmat uutiset