Tutkimus suomalaissotilaiden psyykkisistä häiriöistä

Suomalaissotilaiden sodasta aiheutuneita psyykkisiä häiriöitä käsitellään laajemmin kuin aikaisemmin uudessa, Ville Kivimäen tekemässä, väitöskirjassa. Kivimäen mukaan läheskään kaikki psyykkisesti oirehtineet sotilaat eivät saaneet tarvitsemaansa psykiatrista hoitoa.

– Meillä on elokuvamainen kuva sodasta, että yksi hirvittävän järkyttävä tapahtuma tekee ihmisen hulluksi. Jatkosodassa yleisempää oli, että tympeä, hitaasti kuluttava ja nälvivä väkivalta poltti ihmisen loppuun pidemmällä aikavälillä. Pitkällisen väkivaltakokemusten sarjan jälkeen "arkinenkin" väkivalta saattoi katkaista kamelin selän, tutkija Ville Kivimäki sanoo Keskisuomalaiselle.

Kivimäen väitöskirja Battled Nerves: Finnish Soldiers' War Experience, Trauma, and Military Psychiatry, 1941-44 käsittelee suomalaissotilaiden psyykkisiä häiriöitä jatkosodan aikana. Aiempi, Puolustusvoimien psykiatrin Matti Pontevan tekemä, tutkimus selvitti, että jatkosodan psykiatristen sotilaspotilaiden kokonaislukumäärä oli noin 15 700 miestä.

Kivimäki painottaa väitöskirjassaan, että tämä luku kuvaa vain osaa ilmiöstä: läheskään kaikkia psyykkisesti oirehtineita suomalaissotilaita ei koskaan toimitettu rintamalta psykiatriseen hoitoon. Helsingin Sanomat kirjoittaa, että oireilevaa sotilasta ei lähetetty hoitoon ennen kuin hänestä oli rintamalla haittaa. Sen sijaan hänet siirrettiin usein apupalvelukseen tai hän sai levätä muutaman päivän. Sotilailla, varsinkin nuorilla, oli myös korkea kynnys kertoa oireistaan.

– Häpeää pelättiin enemmän kuin kuolemaa. Niihin liitettiin ilmiöinä pelkuruus, mielisairaudet ja rintamakarkuruus. Hoitoon joutuneet olivat tavallisia suomalaissotilaita, jotka joutuivat keskelle hirvittäviä olosuhteita, Kivimäki sanoo Helsingin Sanomille.

Suomen Kuvalehti kirjoittaa, että moraalisesti paheksuttava, häpeällinen psyykkinen häiriö pyrittiin kieltämään ja erottamaan itse sotakokemuksesta.

– Jos olisi hyväksytty se, että normaali mies voi murtua, olisi Pandoran lipas voinut avautua. Miten sotia käydään, jos kuka tahansa voi murtua? Miehenä olemisen mittatikku oli sota. Eheä sankari ei kuitenkaan ole realismia, Kivimäki sanoo Suomen Kuvalehdelle.

Suomalaispsykiatreilla ei ollut ennen talvisotaa ensikäden kosketusta sodan aiheuttamiin psyykkisiin häiriöihin. Opit tulivat lähes yksinomaan saksalaisesta sotapsykiatriasta, jossa oli etenkin ensimmäisen maailmansodan jälkeen johtoajatuksena psyykkisten häiriöiden vierittäminen potilaiden omien psyykkisten heikkouksien ja vikojen syyksi.

– Psykiatreilla ei ollut rintamakokemusta, ja mielensairauksia katsottiin rauhan ajan psykiatristen oppien kautta. Rintaman väkivaltakokemuksiin kiinnitettiin hoidossa vähän huomiota. Sen sijaan mielenhäiriön syitä etsittiin vähä-älyisyydestä, luonteesta ja suvun mielisairauksista, vaikka hoitoon päätyi aivan tavallisia miehiä. Totta on kuitenkin, että varusmiespalveluksesta ei karsittu sotilaita. Rintamalla oli myös miehiä, jotka luokiteltaisiin nykyisin lievästi kehitysvammaisiksi, Kivimäki sanoo Keskisuomalaiselle.

Psykiatriset potilaat olivat läpi koko jatkosodan huomattavasti asevelvollisia vanhempia. Useimmiten psykiatriseen hoitoon joutui 30-vuotias mies. Raskainta oli vanhimmilla, usein perheellisillä reserviläisillä, jotka joutuivat yllättäen rintamalle.

– Sotaan lähteminen katkaisi kolmekymppisellä miehellä elämän eri tavalla kuin nuoremmalla. Hän joutui jättämään perheensä ja palaamaan käskytettäväksi. Hän joutui ikään kuin palaamaan nuoren miehen rooliin, Kivimäki sanoo Helsingin Sanomille.

Ville Kivimäen väitöskirja tarkastettiin 17.6.2013 Åbo Akademin humanistisessa tiedekunnassa.

Helsingin Sanomat 
Keskisuomalainen 
Suomen Kuvalehti 
Åbo Akademin tiedote

Kooste: Michala von Kügelgen / Addeto

arkisto

uusimmat uutiset